Pikkukaupungin viehätys Loviisa

Kommendantintalo, Loviisa

Sunnuntaina, jolloin oli kirkas keväinen päivä, päätimme vierailla viehättävässä Loviisan kaupungissa, joka sijaitsee Suomenlahden rannikolla noin 90 km Helsingistä itään. Siellä vierailimme mm. Kaupungin museossa, ns. Kommendantin talossa, jossa pohjakerroksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä ja kahdessa ylemmän kerroksen  perusnäyttelyssä on esillä muun muassa kustavilaisia huonekaluja, hopea- ja tinaesineitä, laseja, kolikoita ja leluja, sekä kaupungin merelliseen historiaan liittyviä esineitä. Sunnuntaina, jolloin myös oli Kansainvälinen naistenpäivä, teemana oli ” Krinoliinit ja turnyyrit. Museoassistentti Carina Nygård esittelee 1700-1800-luvun pukumuotia. Kokeile myös itse!” – jota en kuitenkaan tehnyt, kiusallisen tietoisena että ”ampiaisvyötäröni” jo aikoja sitten on venynyt yli rajojensa… takapuoli sitä vastoin olisi kylläkin mahtunut laajan helman alle…

Mielestäni on aina yhtä mielenkiintoista nähdä vanhoja esineitä, varsinkin jos ne on esitelty niin, että voi kuvitella sen ajan ihmisten asuneen ja liikkuneen rakennuksessa ja käyttäneen esineitä.

Loviisan kaupunki sai kaupunkioikeutensa 1745, silloiseltaan nimeltään Degerby, nimi muutettiin vuonna 1752 Loviisaksi, kuningatar Lovisa Ulrikan kunniaksi, kun Kuningas Adolf Fredrik vieraili kaupungissa (joka silloin oli osa Ruotsin valtakuntaa). Loviisan sai oikeudet tehdä ulkomaankauppaa ja siitä tuli niin sanottu tapulikaupuki (aiempi tapulikaupunki Hamina luovutettiin Venäjälle Turun rauhan seurauksena vuonna 1743).

Kun kaupunki muodostettiin oli se silloisen Ruotsin ja Venäjän välisen rajan kyljessä, ruotsalaisella puolella. Siksi kaupungin suojaksi rakennettiin kenraali Augustin Ehrensvärd’in johdolla Svartholman merilinnoitus Loviisanlahden suulle. Krimin sodan aikana vuonna 1855 englantilainen laivasto-osasto räjäytti saaren muurit. Nyttemmin se on osittain restauroitu ja saavutettavissa sekä omalla veneellä että reittiliikenneveneellä Loviisasta (n. 30 min). Saarella järjestetään kesäisin opastettuja kiertueita ja siellä on kesäravintola.

Loviisassa oli myös usean vuosikymmenen ajan kylpylätoimintaa. 1800-luvun keskivaiheilta 1900-luvun alkupuolelle Loviisa oli myös suuren kauppalaivaston kotisatama. Nykyisin kaupunki nukkuu lähinnä Ruususenunta talvisin, herätäkseen sitten eloon kesäksi. Loviisan Kuningattarenrantaan on suunnitteilla asuntomessut kesällä 2023, jonka ehkä toivotaan tuovan enemmän eloa kaupunkiin.

Suomen ensimmäinen atomivoimala rakennettiin kaupungin itäpuolelle Hästholmenille ja otettiin käyttöön 1977.

Nykyinen Loviisan kaupunki laajeni vuodenvaihteessa 2009-2010, jolloin siihen yhdistyivät aiemmin itsenäiset kunnat Liljendal, Pernaja ja Ruotsinpyhtää. Itse keskusta sijaitsee Loviisan keskustassa ja nämä yhdistetyt kunnat muodostavat omat kyläkeskuksensa.

Nämä Niko Laurilan kuvat ovat talvelta 2019
@nikolaurilaphotography

Lännestä Loviisaan saavuttaessa ei voi olla näkemättä kaupungin kirkkoa. Näyttää kuin se seisoisi keskellä tietä, mutta tie tekee mutkan juuri ennen, jonka jälkeen avautuu kaupungin keskustan avoin näkymä, kahden kadun reunustama puisto.

Loviisa_kirkko (4.2.2019 FB) @nikolaurilaphotography

Etelään avautuu alue jolta useimmat ”Loviisan Historialliset Talot” -kohteet löytyvät. Tämä on tapahtuma joka järjestetään vuosittain elokuun lopulla ja antaa osallistujille mahdollisuuden tutustua yli satavuotiaisiin puutaloihin ja puutarhoihin. Kohteita on myös muualla Loviisassa sekä Ruotsinpyhtäällä ja Pernajalla.

Myös yhdistyneissä kunnissa löytyy kiinnostavia vierailukohteita.

PERNAJA

Pernaja (ruotsiksi Pernå) sijaitsee etelärannikolla Porvoon ja Loviisan välissä. Moottoritien (E18) valmistuttua Porvoosta itään on itse kirkonkylä käytännössä kuihtunut, valitettavasti, sillä sieltä löytyy mielestäni kaunein kirkko jossa olen vieraillut.

Pernajan kirkko

Pernaja oli, kuten sanottu kunta vuodenvaihteeseen 2009-2010 asti, jolloin se yhdistyi Loviisan kaupunkiin. Se oli ja on kaksikielinen kunta, kuten monet Itä-Uudenmaan kunnat ovat.

Pernajasta on myös Mikael Agricola kotoisin, syntynyt 1500-luvun alkuvuosina. Mikael Agricola oli uudistaja joka varhain kääntyi protestantismiin ja häntä kutsutaan usein suomen kielen isäksi, joka loi suomen kirja-kielen pohjan. Tosin on ristiriitaisia olettamuksia siitä, miten hän oli oppinut suomen kielen  hänen kotikylänsä ollessa täysin ruotsinkielinen. Mikael Agricola nimitettiin 1554  Turun piispaksi ja oli näin ollen Suomen ensimmäinen protestanttinen piispa.

Hän opiskeli mm. teologiaa Wittenburgissa Martti Lutherin opissa.

Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset suomenkieliset kirjat, mm. suomenkielisen kirjan ”Abckiria”, joka oli kooste tärkeimpien kristillisen uskon alueista, sisältäen käskyt, Isä meidän, uskontunnustuksen ym. Hän julkaisi myös n. 900-sivuisen rukouskirjan, suomenielisen käännöksen Uudesta Testamentista ja Daavidin virsistä, sekä julkaisi Lutherin Vähä Katekismuksen.

Kustaa Vaasan venäjänsodan 1555–56 jälkeen lähetettiin delegaatio johon Agricola kuului Moskovaan helmikussa 1557 rauhanneuvotteluihin Iivana julman kanssa. Tehtävä onnistui ja rauha solmittiin Novgorodissa 2 huhtikuuta 1557, mutta Mikael Agricola kuoli 9. huhtikuuta 1957 kotimatkalla. Hänen kuolinpäivänsä on Suomessa liputuspäivä jolloin vietetään suomen kielen päivää.

Mutta mainittu hieno Pernajan kirkko, joka edelleen tänään seisoo nukkuvassa kirkonkylässä, on joskus 1410-1440 vuosina rakennettu keskiaikainen harmaakivikirkko.

RUOTSINPYHTÄÄ – STRÖMFORSIN RUUKKI

Ruotsinpyhtäällä on viehättävä Strömforsin ruukkikylä jonne mekin usein kesäisin teemme kesäretken, myös siellä on melko hiljaista talvikaudella.  Kesäkaudella siellä on monenlaista nähtävää.

Strömforsin ruukki / Niko Laurila

Ruotsinpyhtää oli niinikään itsenäinen kunta vuodenvaihteeseen 2009-2010 asti jolloin se yhdistettiin Loviisan kaupunkiin. Ruotsinpyhtäällä löytyy hyvin säilynyt ruukkimiljöö Strömfors, joka on perustettu 1600-luvulla, jolloin ensimmäinen kankirautapaja perustettiin. Rautaruukki Strömfors lopetti toimintansa 1950 ja tänään entisellä ruukkialueella toimii useita käsityöläisiä ja taiteilijoita.

Ruotsinpyhtää (ruotsiksi Strömfors) oli alunalkujaan osa Pyhtäätä. Nimensä mukaisesti Ruotsinpyhtää muodostuu alueesta joka rauhansopimuksessa 1743 Ruotsin ja Venäjän välillä jäi Ruotsin puolelle rajaa ja sai ruotsinkielisen nimensä siellä toimineen Strömforsin ruukin mukaan.

Ruotsinpyhtäällä on tietenkin myös kirkko, kahdeksankulmainen kirkko vuodelta 1771, joka edustaa uusgoottista arkitehtuuria. Kirkon remontin yhteydessä 1898, se sai myös uuden alttaritaulun, ”Uppståndelsen” (Ylösnousemus), jonka nuori taiteilijatar Helene Schjerfbeck on maalannut,  ainoa alttaritaulu jonka hän on maalannut.

Strömforsin ruukin kirkko, Helene Schjerfbeck’in maalaama alttaritaulu

Alueella on myös ravintola, kahvila ja yöpymismahdollisuus.

Joten, monenlaista odotettavaa ja jälleennäkemisen iloa vanhoissa kirkoissa, kylissä ja museoissa on näköpiirissä myös kesäkaudella.

Nyt vain puuttuu enää kesä!

Kaikki eivät ole tasavertaisia lain edessä

”Anna joutui maksamaan 100 000 euroa vaihtaessaan työpaikkaa – useammalla kuin joka toisella korkeakoulu koulutetulla on sopimus joka kieltää heitä työskentelemään kilpailijalla”

luen ruotsinkielisen Ylen (Svenska Yle) uutissivulta ….

(Linda  Söderlund, Yle 19.11.2019) (oma käännös ruotsinkielisen Yle -artikkelin otsikosta (alkuperäinen: ” Anna tvingades betala 100 000 euro för att byta jobb – mer än varannan högutbildad har avtal som förbjuder dem att jobba hos konkurrenter” 19.11.2019 )

…ja mietin onko meillä vielä torppareita Suomessa, tai orjuutta.

 

Muistinkin aiemmin, kesällä, lukeneeni vähän samansuuntaista myös suomenkieliseltä Yle -sivulta, ja löysinkin artikkelin:  ”Kilpailukieltosopimuksia tehdään ilman pätevää syytä ja Rinteen hallitus aikoo puuttua asiaan. Ylen tietojen mukaan kolmikantainen työryhmä ei saa ratkottua erimielisyyksiään asiassa”  (10.6.2019)

Olen tietenkin tietoinen, että johtavassa asemassa olevilla tai työntekijöillä joiden koulutukseen yritys on panostanut paljon (esim. MBA tms) saattaa olla kilpailukieltosopimus, joka kieltää henkilöä siirtymästä kilpailijan palvelukseen tietyn ajan kuluessa. Tällaisia tapauksia varten laki ilmeisesti onkin tarkoitettu, ja yleensä palkan suuruudessa myös huomioidaan tällainen sitoumus, mutta valitettavasti näyttää siltä, että sitä käytetään estämään hyviä työntekijöitä etenemään urallaan. Vähemmän hyviä työntekijöitä tuskin halutaan edes yrittää sitouttaa yritykseen….

Kilpailukieltosopimukset ovat luonnollisesti ihan ok jos niihin löytyy aihetta, mutta kuten mainitussa ”Annaa” koskevassa artikkelissa todettiin ei tässä tapauksessa tällaista aihetta ollut. Kyseessä ei ollut henkilö johtavassa asemassa, ei myöskään yrityssalaisuuksia omaava henkilö tai sellainen työntekijä jonka koulutukseen yritys olisi panostanut rahojaan.

Artikkelin mukaan tällaiset ”sopimukset ovat suurin syy siihen, etteivät ihmiset vaihda työpaikkaa”, ihmetteln itsekseni miten tämä eroaa työntekijän orjuudesta työnantajalleen ja miten tällainen edistää työmarkkinoiden positiivista kehitystä?

Kirjoituksen mukaan, nuorelle vastavalmistuneelle ”Annalle”, jolla oli vain vähän koulutustaan vastaavaa työkokemusta, ei oikeastaan tarjottu muuta vaihtoehtoa. Työpaikan saaminen edellytti kilpailukieltosopimuksen allekirjoittamista.

Kukapa meistä ei nuoruudessaan olisi joskus tehnyt tyhmiä päätöksiä, mutta kuinka moni meistä joutuu niistä maksamaan 100.000 € korvauksen!

Toivottavasti ei kovinkaan moni, mikä myös oli syy siihen, että ”Anna” nyt suostui antamaan haastattelun anonyymisti, varoittavana esimerkkinä, vaikkakin hän, ihan ymmärrettävistä syistä, edelleen on varovainen ja pelkää saavansa uusia syytteitä tai että joutuisi maksamaan vielä enemmän.

Kuitenkaan hän ei ole tehnyt mitään laitonta, hän ei ole varastanut tai paljastanut liikesalaisuuksia. Hän on ainoastaan halunnut edetä urallaan ja ottanut vastaan työtarjouksen toisessa yrityksessa, ei kilpailijalla, vaikkakin samalla alalla. ”Anna” jopa konsultoi liittonsa lakimiehiä ennen kuin otti vastaan uuden työtarjouksen. Heiltä hän sai vihreää valo, mikä tietysti on helppo antaa, kun eivät itse kanna vastuuta neuvoistaan jos sitten käykin huonosti….

Edellinen työnantaja (pienehkö yritys) ”palkitsee” Annan, heidän mukaansa ”tärkeän ja hyvin keskeisen roolin yrityksessä”, haastamalla hänet oikeuteen.

OIkeudessa he onnistuvat esittämään niin surkean ja avuttoman kuvan itsestään, että voisi kuvitella hänen olleen yrityksen tärkein henkilö. Kuitenkaan ”Annalla” ei ollut mitään merkittävää johtavaa asemaa tai korkeaa palkkaa, jota ehkä olisi voinut edellyttää jos hän oli niin korvaamaton kuin yritys juristiensa kanssa oikeudessa antoi ymmärtää. Melkeinpä voisi kuvitella että kyseessä on Daavid ja jättiläinen Goljat…

”Sic gloria transit mundi”  (katoavaista on maallinen kunnia) ”

Yritykset (huolimatta siitä miten säälittäväksi tekeytyvät) on mahdollisuus palkata kalliita liikejuristeja, oikeusvakuutuksen omaava yritys voi todellakin ampua hyttysiä kanuunalla, kuten tässä tapauksessa näyttäisi tapahtuneen, tietäessään, että he voivat turvautua kalliisiin (liike)juristeihin. Miten tahansa tapaus päättyy, heidän ei tarvitse itse maksaa. Jos he häviävät, vakuutusyhtiö maksaa, jos he voittavat saa työntekijä-parka maksaa omasta taskustaan ja voi vain toivoa, että juristi, johon hänellä oli varaa, osaa asiansa ja että liiton juristit antoivat oikean neuvon.

”Älkäämme sattumanvaraisesti arvailko tärkeimmistä kysymyksistä” (Heraclitus)

Hovioikeuden päätös ”Annan” asiassa tuli muutamaa päivää ennen Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä 4.7.2014 vastaavassa asiassa ), josta kerrottiin yllämaini­tussa suomenkielisen Ylen uutisessa kesäkuussa 2019.

Miten sitten pitäisi tulkita kaksi vastakkaista päätöstä periaatteessa samasta problematiikasta, alle viikon kuluessa? Ovatko lait niin epämääräisesti määritelty, että toiseksi ylin oikeus päättää täysin toisin kuin korkein oikeus vastaavassa tapauksessa, muutamaa päivää myöhemmin?

Herää monta kysymystä:

  • eikö Hovioikeus tiennyt, että vastaavanlainen tapaus oli vireillä Korkeim­massa Oikeudessa ja josta lähipäivinä tehdään päätös?
  • eikö ollut mahdollista odottaa pari päivää sitä päätöstä?
  • vai oliko Hovioikeudella lomakauden alkaessa kiire saada asiat pois alta ja eikö asiaan ehditty paneutua kunnolla….
  • vai onko osaaminen niin paljon heikompaa kuin KO:ssa?

Ei voi kuin ihmetellä.

Valitettavasti asia sitten on niin, että koska Korkein Oikeus antoi ennakkopäätöksensä vastaavanlai­sessa tapauksessa (kilpailukielto) pari päivää sen jälkeen kun Hovioikeus oli antanut päinvastaisen päätöksen ”Annan” tapauksessa, ei ”keissi” enää ole kiinnostava eikä sitä näin ollen enää oteta Kor­keimman OIkeuden käsittelyyn…. jolla ei ole tapana päättää samankaltaisista asioista useita kertoja peräkkäin (edellinen päätös koskien kilpailukieltoa oli vuodelta 2005, ennen tätä 2014 annettua päätöstä).

Julkisuusperiaatekin sitten on kaunis ajatus, mutta käytännössä se toimii huonosti jos laisinkaan.

Korkeimman oikeuden päätökset, tosin pienen etsimisen jälkeen, löytyvät heidän kotisivuiltaan  ja myös Finlex tietokannasta , joka on ”oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu”. 

Mutta Hovioikeuden päätösten löytä­minen vaatikin sitten salapoliisityötä, nk. julkisuusperiaatteesta huolimatta….. Finlex-sivuilla, joilla siis oikeuden päätökset pitäisi julkaista, julkaistaan ainoastaan osa Hovioikeuden päätöksistä. Vastauksena tiedusteluun miksi päätökset eivät näy verkossa saa selityksenä, että ”Hovioikeuden antamat päätöset eivät mene automaattisesti Finlexiin vaan käsittelijät oman harkintansa mukaan niitä sinne laittavat”!

Niinpä, voidakseen tutustua päätökseen, joista ”käsittelijät” itse päättävät mitkä julkaistaan (”Trahit sua quemque voluptas” – Jokaista vetää hänen oma kiinnostuksensa)…. on tiedettävä, tai jollakin ihmeellisellä tavalla selvitettävä päätöksen diaarinumero, joka tuskin on monenkaan muun kuin asianosaisten tiedossa….

Se siitä avoimuudesta. Ei ehkä ole ihme että Hovioikeuden ”käsittelijät” eivät välitä julkaista tätä päätöstä, olisihan hieman kiusallista myöntää, että on tehnyt täysin vastakkaisen päätöksen kuin Korkein Oikeus pari päivää myöhemmin…

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että ”Anna” on rohkea kun uskaltaa tuoda esille tämän varoittavan esimerkin, jotta toiset nuoret ihmiset uransa alkutaipaleella eivät aseta itseään orjan asemaan luottaessaan tulevaan työnantajaansa.

Älkää allekirjoittako on myös minun suositukkseni, ellei kuukausipalkka ole vähintään viisinumeroinen euroissa tai ellei ”diiliin” kuulu muita erikoitetuisuuksia jotka ovat tällaisen orjakaupan arvoisia.

Tavallinen työntekijä uransa alkutaipaleella joutuu ehkä asuntolainan lyhennysten ja korkojen sekä  perheen perustami­sen ohessa, melko pitkään maksamaan 100.000€ ”rangaistuksen” erehdyksestä jonka sinisilmäisesti on tehnyt luottaessaan tulevaan työnantajaansa ja saadakseen työtä.

Itse en kuuden vuosikymmen eloni aikana vielä ole tavannut yhtäkään ihmistä joka ei koskaan tekisi virhettä, toivoa vain sopii ettei siitä joudu maksamaan 100.000€ …..

”Se ei kuulu tänne, sanoi tuomari oikeudenmukaisuudesta”

Ylimääräinen päivä…

29.2.2020

Tänään on sitten karkauspäivä, ylimääräinen päivä joka meille suodaan joka neljäs vuosi.

Minulla oli aikoinaan työtoveri joka oli syntynyt karkauspäivänä. Mietin tässä mitenkähän silloin vietetään syntymä-päivää, joka neljäs vuosi karkaus-vuosina, päivää ennen tai jälkeen kolmena välivuotena? En koskaan tullut kysyneeksi, onnittelin vain joka neljäs vuosi.

Mitä vanhemmaksi sitä tulee (tai ainakin minä), sen vähemmän merkitystä on viettää syntymäpäiviään. Joskus mietin, että ehkä ei oikeastaan ole mitään syytä juhlia sitä että päivät vähenevät… kyynikko minussa siis! Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ikä on ainoastaan numero, ei sillä sen suurempaa merkitystä muutoin ole. Paitsi että ryppyjä tulee lisää, sekä henkisiä että fyysisiä, vanhetessa ja voi vain toivota että sitten lopussa vain kuolla kupsahtaa niin sanotusti saappaat jalassa, sen sijaan että jäisi makoilemaan vihanneksena vuosikausiksi. Toisaalta ei ehkä siinä vaiheessa enää muista mitään… Ei, toistaiseksi yritän edesauttaa sekä terveyteni että kuntoni säilymistä, iän lisääntymisestä huolimatta!

Karkauspäivää on aikoinaan pidetty epäonnen päivänä ja päivänä jolloin kaikki oli nurinpäin. Ei ehkä niin mukavaa jos sattui syntymään tänä päivänä…. Päivään on liitetty erilaisia perinteitä eri puolilla, ehkäpä tunnetuin tämän ”nurinkurisen” päivän perinteistä on, että naiset voivat kosia karkauspäivänä. No, nykyään kait kuka tahansa saa kosia milloin tahansa tai olla kosimatta. Mutta aikoinaan pidettiin sopimattomana, että nainen olisi aloitteentekijänä. Toisaalta, jos tarkemmin ajatellaan, niin taitaa edelleen päteä olettamus, että kosinta edelleenkin tapahuu miehen aloitteesta. Ehkä siis hyvä että on olemassa päivä jona rohkaistaan myös naisia tekemään aloite.

Eri nettisivuilla voi löytää jopa vihjeitä joita kosinneet naiset jakavat onnistuneeseen kosintaan:

  • Suuri osa sisältää ruokaa juhlavammissa muodoissa, kuten illallinen kynttilänvalossa romanttisen musiikin soidessa, retkieväät piknikillä kuplivan kera tai jääkaappiin on hankittu miehen herkkuja ja sormus päällimmäisenä. Tukeutunee vanhaan ajatukseen että ”tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta” (vaikkakin olen kuullut kyynikkojen tokaisevan, että tällöin tähdataan vähän liian korkealle…)
  • Uhka, lahjominen ja kiristyskin on mainittu vihjeiden joukossa, ehkä kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä ihan tosissaan.
  • Suoraa toimintaa ehdottaa joku, joka suosittelee varaamaan ajan vihkimiselle ja sitten kysyä mieheltä jos tämä aikoo tulla mukaan….
  • Realisti joka palauttaa uneksijat maan kamaralle, neuvoo naisia luopumaan kosinta-aikeista ja toteaa, että ”kyllä mies sitten kosii jos haluaa naimisiin” (ehkä mies?)

Suomalainen perinne, että mikäli mies vastaa kieltävästi, on hänen hankittava kosinnan tehneelle naiselle hamekangas, ehkä on käytännöllisempi versio englantilaisesta perinteestä jossa miehen vastaavassa tilanteessa odotettiin antavan naiselle silkkiyöpaita tai käsinepari. Huhun mukaan myös presidentti Kekkonen olisi leskeksi jäätyään saanut kosintakirjeitä halukkailta naisilta karkausvuosina, mutta että hän kohteliaasti kieltäytyi kunniasta Marimekko-hamekankaan kera.

Lapinjärvellä Itä-Uudellamalla, on vuosituhannen vaihteesta asti järjestetty juhlallisuuksia karkauspäivänä, joissa pariskunta, joka julkisesti on kosinut ja sitten rekisteröinyt parisuhteensa, saanut tiettyjä etuja. Ehkäpä hieman uudenaikaisempi versio, jossa  perinne vapautetaan sukupuolirooleistaan ja kaikki jotka julkisesti tunnistavat rakkautensa saavat tämän edun, heidän ilmoituksessaan todetaan että:

Jokainen rakkaudentunnustaja ja kosija saa asuintontin Lapinjärveltä puoleen hintaan.

Voit lukea enemmän asiasta täällä: Karkauspäivä 2020 Lapinjärvellä.

Itselläni ei ole aikeita kosia tänään sen koommin kuin tulevinakaan karkauspäivinä. Minulla on ukkoni jonka kanssa viihdyn ja häitämme vietimme jo joitakin vuosia sitten.

Nyt aion sen sijaan nauttia tästä ylimääräisestä päivästä, jonka tänä vuonna saamme!

Kuunnelkaa käskyäni, älkää kyseenalaistako minua!

…. sanoi kuulemma Kaarle XII aikoinaan (”Hör min order, ifrågasätt mig ej!”). Aikana jolloin kuninkaat sotivat ja pitivät vallan tiukasti käsissään.

Vaikka osa näistä asenteistä näyttäisi vieläkin olevan vallalla….. tuntui kun taannoin, omasta mielestäni esitin ihan viattoman kysymyksen lähinnä mitättömästä asiasta.

Asiahan on niin, että maassamme osa (aika suuri osa) teistä ovat yksityisiä tiekunnan hallinnoimia. Tällöin edellytetään, että kiinteistönomistajat, jotka käyttävät tietä, osallistuvat ylläpitokustannuksiin. Mikä nyt on ihan selvää ja aika yksinkertaista matermatiikkaa.

Lain yksityisistä teistä tarkoituksena on ”turvata asutuksen, elinkeinoelämän ja muiden yhteiskunnallisten tarpeiden edellyttämät kulkuyhteydet kiinteistöille, jotka eivät sijaitse maantie- tai katuverkolla, sekä turvata yksityistieverkon ylläpito ja kehittäminen osana liikennejärjestelmää. Lain tarkoituksena on myös taata yksityisteitä koskevissa asioissa asianosaisten oikeusturva ja tieosakkaiden yhdenvertainen kohtelu.” Näin pitkälle kaikki on täysin selvää.

Siksi olenkin mukisematta vuosikausia maksanut vaatimattoman laskun jonka olen saanut (vapaa-ajan)asuntoni (Mansikkapaikaksi kutsumani), kuuluessa tiekuntaan. Itse kiinteistö on suurehkossa saaressa, mutta tie joka johtaa maantieltä venelaiturille josta sinne pääsee, on mainitun yksityistien päässä. Itse venelaiturista maksetaan sitten erikseen ja on aika itsestäänselvää, että sitä koskeva maksu koskee venepaikkaa joka on kiinteistön hallinnassa siellä.

Jostain syystä tuli viime vuonna mieleeni laskun saadessani, että en oikeastaan tiedä mistä tienpätkästä maksan enkä sitä miksi tietä ei viime vuosina ole aurattu talvisin laiturin luona olevalle kääntöpaikalle asti kuten  aiemmin. Koska minussa asuva hamsteri säästää niin turhia kuin tärkeitä papereita katsoin mappiin johon olen säilönyt nämä tiemaksut. En tästä kuitenkaan viisastunut ja siksi ajattelin, että ehkäpä kysyn joltakulta joka tietää, ts. tiekunnan ”toimitsijoilta”. Niinpä lähetin seuraavanlaisen kyselyn ainoalle henkilölle jonka yhteystiedot oli mainittu laskun liitteessä:

Hei,

Sain taas ja maksoin tämän vuoden maksun. Tulin ajatelleeksi, etten tiedä mitä tieosuutta lasku koskee? Katsoin papereistani ja totesin, että aiemmin tie hoidettiin (aurattiin) myös talvella laiturille asti, vuodesta 2014 lasku nousi 150% edellisvuosista, mutta nykyisin tietä ei aurata (ei ainakaan aina) kääntöpaikalle asti. Mikä taas on vähän kuin venäläistä rulettia talvella kun ei tiedä pääseekö perille vai ei…. En siis löytänyt tästä käytännöstä loogista selitystä.

Voitko ystävällisesti kertoa minulle mistä tienpätkästä maksan – hinta näyttäisi olevan sama kaikille, sekä vakituisille asukkaille ja muille ja huolimatta matkan pituudesta jota käyttää, mutta mikä tie, on minulle hieman epäselvää. Onko olemassa jotain sääntöjä joista voisi saada kopion ja/tai listaa osakkaista (tällaisen olemme saaneet yhden toisen yksityistien tiekunnalta).

Kiitos etukäteen vastauksesta!

(Tähän voin vielä selvyydeksi lisätä, että tie on kapea ja kääntöpaikka ahdas, lisäksi pitäisi päästä mäkeä ylös poislähtiessä, joka voi olla lähes mahdotonta jos on lunta ja jäätä…. Lumi-/jäätilanteen näkee vasta kun on perillä, jolloin kääntyminen on mahdotonta ja pitäisi peruutta mutkikasta kapeaa tietä ainakin muutama sata metriä jäisissä urissa pahimassa tapauksessa….. Laiturilta sitten kävellään jäätä pitkin saareen jos jää on riittävän paksua. Tänä talvenahan tätä ongelmaa ei ole ollut 😉)

Enpähän tiennyt mihin mehiläispesään pääni laitoin kysymykselläni…

Sain piiiiiitkän vastauksen (1½ A4 / 660 sanaa) joka enemmänkin muistutti puolustuspuheenvuoroa kuin yksinkertaista vastausta itse kysymykseen ”mistä tienpätkästä maksan”. Vastaus oli lisäksi lähetetty tiedoksi kolmelle muulle henkilölle, mutta heille sitävastoin ei ollut lähetetty alkuperäistä kysymystäni, ainoastaan tämä monisananainen vastaus….

Muun muassa liitteenä oli kartta (”n. vlta 1960”) jossa mainittu, vajaan 1,5 km:n tienpätkä oli ”merkittynä karttaan vihreällä ja sinisellä” kuten vastauksessa luki lisäyksellä:

Vaikka kartta ja sopimus kunnan ja maanomistajan kanssa kohta täyttää 60 vuotta, niin kartta on oikea ja virallinen. Tarkistimme kartan ja matkat viime vuonna kaupungin kanssa ja se on oikea

Tätä seurasi selitys, että ”kuten näet, loppuu yhteistie postilaatikoilla ennen kääntöpaikkaa” sekä maininta muutamasta risteyksestä kiinteistönomistajien nimillä, joita en edes tunne. Valitettavasti en ”voinut nähdä”, että siniset ja vihreät viivat olisivat loppuneet postilaatikoilla, päinvastoin sininen viiva jatkui venelaiturille asti….

Vuodatus jatkui argumenteilla tiemaksun suuruudesta joka vastauksen mukaan tuskin edes riittäsi kahviin ja pullaan kaupungilla ja että meidän tulee olla iloisia että se on niin halpa. Ilman muuta olen siitä iloinen, mutta siitä huolimatta haluan ihan periaatteestakin tietää mikä sika säkissä piilee. Tosin en ollut valittanut hinnasta – ainoastaan todennut, että samalla kun se nousi 150% huononi tien hoito, mikä mielestäni on hieman epäloogista…. Ainoa asia jota toivoin oli saada tietää mistä tienpätkästä maksan….

Vastaus jatkui tiedolla, että sääntöjä ei ole olemassa vaan yleisiä seurataan ja että voin mieluusti tutustua lakitekstiin yksityisteistä verkossa ja ettei mitään osakasluetteloita voida ”nykyään” toimittaa koska tämän päivän säännökset sen kieltävät (jotka ehkä eivät kuitenkaan ennen päteneet, mutta mitään luetteloa en ole koskaan nähnyt….). Tosin ei myöskään tämä ollut olennaista pääkysymykseni osalta, satuin vain mainitsemaan miten asiat hoituvat muissa yksityistiekunnissa joista tiedän….

Pitkän vastauksen loppukaneetti kuului:

”Että näin! Kommentoi mielellään vastaustani, toivottavasti sait vastauksen kaikkiin kysymyksiisi.”

Ehkä yritys keskusteluun, tosin ei ehkä kovin kutsuva sellainen…. tai ehkäpä en ymmärrä Jantenlakia riittävästi: ”kuka kuvittelen olevani” joka uskallan kysyä mistä maksan!

Kiitin seikkaperäisestä vastauksesta ja totesin, että ehkä heidän siinä tapauksessa olisi päivitettävä se  ”oikea ja virallinen kartta” sillä sininen linja nykyisessä todellakin jatkuu rantaan asti, mutta että minulle riittää vastaus, että maksan siitä tienpätkästä joka päättyy sata metriä aiemmin postilaatikoille mäen päällä,

Hämmästykseni oli suuri kun sain tähän vielä seuraavan kommentin:

Kartasta. Sehän on piirretty 59 vuotta sitten, käsin, sen aikaiselle voipaperille sen aikaisilla värikynillä, joten silloin kartat eivät olleet niin tarkkoja kuin tänään. Mutta periaatehan tuli selväksi ja kaikki on hyvin!

Minulle kaikki oli kylläkin kaikkea muuta kuin selvää – se mikä ensin oli ”oikeaa ja virallista” oli nyt päinvastaista…. Oliko kartta oikea ja tarkka, vai ei? Pätivätkö siniset ja vihreät linjat kartassa vai eivät?

No, joskus harkitsen todellakin ollako oikeassa vai viisas ja valitsen tällöin jälkimmäisen, niin myös tällä kertaa. Jatkan kiltisti mukisematta vaatimattoman tiemaksun maksamista ja toivon ettei se tulevaisuudessa kolminkertaistu ja hoito sitä vastoin huonone….

Albert Einstein on kuulemma todennut, että ”opi eilisestä, elä tänään, toivo huomista. Tärkein asia on olla lopettamatta kyselemistä.”

Luulen, että Kaarle XII periaatteen sijaan valitsen tämän Einstein’in filosofian. Mutta tajuan kyllä, kun ei ole mitään hyötyä yrittää selvittää mahdotonta !

😉

Pää pilvissä…

eli, kun joku muu luulee tietävänsä paremmin miten sinun tulisi tallentaa tiedostosi…

Sain käyttööni uuden puhelimen, siis minulle uuden, vaikka käytetyn. Edellinenkin oli kätetty ja toimi hyvin kunnes ”appi” (sovellus)  toisensa jälkeen lakkasi toimimasta eikä päivitys enää toiminut. Mikä mielestäni on ihan älytöntä, kun laite muuten kelpaisi ihan hyvin, mutta ilmeisesti valmistajat tarvitsevat lisää rahaa ja niinpä pakottavat ostamaan  uusia…

No, alistun kohtalooni ja onneksi sain ostaa käytetyn, jonka edellinen omistaja sai uuden työnantajaltaan käyttöönsä ja vanha siksi oli ostettavissa. Jonkinlaista kierrätystä kait sekin.

Sitten oli vain ryhdyttävä siirtämään tietoa vanhan ja uuden välillä ja opettelemaan uudet kommervenkit, onneksi sain apua tyttäreltäni. Tulee mieleen viime läppärinvaihto (kannettavan tietokoneen vaihto) joka ei ihan kiroilematta sujunut. Miksi kaikkea pitää koko ajan muuttaa?

Siinäkin meni pari viikkoa taistellessa ennenkuin olimme kutakuinkin sinut. Ei laitteessa sinänsä mitään vikaa ollut mutta kun joka vaihdon yhteydessä yleensä pakotetaan oppimaan uusia systeemejä. Tai sitten vanhat systeemit päättävät ”päivittäytyä seuraavalle tasolle” vaikka mielestäni kyseessä on huononnus eikä suinkaan parannus….

Otsikkoon viitaten en ole vieläkään sinut sen kanssa, että kaikki mitä teen säilötään johonkin pilveen (niitäkin pitää olla monta erilaista….). Tulee mieleen kun jokin aika sitten nousi hirveä haloo siitä mitä tietoa esim. Facebook tai vastaavat keräävät meistä surffaillessamme heidän systeemeissään. Itse olen lähinnä ollut välinpitämätön tästä, kunhan omat asetukset ovat riittävän yksityisiä, niin en usko että eloni olisi kovinkaan kiinnostavaa kenellekään ulkopuoliselle. Mutta jos nyt joku, vastoin olettamustani, olisi kiinnostunut siitä missä asioin tai kehen olen yhteydessä, niin ehkäpä sitten suon heille sen ilon. Ymmärrän toki, että joku muu voi olla huolestunut siitä että ”isoveli vahtii”, mutta kuten sanottu, itse en ole.

Mikä mielestäni sitävastoin on yksityisyyteni rajoittamista ovat nämä tietokoneohjelmat jotka pakottavat minut toimimaan tietyllä tavalla. Kun nämä suuressa viisaudessan niin päättävät, kaikki yks’kaks onkin säilöttävä johonkin pilveen jonnekin. Varmasti järkevää ja hyvä asia tietyissä tapauksissa, MUTTA minä haluan itse päättää minne säilön tiedostoni. Jos tallentaessani valitsen ”tämä tietokone” ei tallennus välttämättä ollenkaan päde ”tälle tietokoneelle” vaan johonkin pilveen, jonne sitten jonkun ajan kuluttua onkin ostettava lisätilaa jotta mahtuu. Ovelaa!

Mutta minäpä olen hankkinut ulkoisia muisteja ja joka kerta kun tallennan jotakin jonka en halua häviävän johonkin pilveen, on sitten tavallista hankalampaa varmistua siitä, että tiedosto todellakin tallentuu tähän ulkoiseen muistiin eikä pilviin. Sitten vaan on toivottava etteivät nämä(kin) pian lakkaa toimimasta…

Kaikki nämä muutokset (pääni yli) vain muutoksen vuoksi…. Onhan se hyvä, että pilvi-mahdollisuus on olemassa, heille josta siitä on hyötyä. Mutta ellei halua käyttää pilviä ei tätä tulisi tehdä niin hiivatin vaikeaksi kiertää.

Kuka sitä paitsi takaa että nämä pilvet ovat varmoja ja että isoveli ei valvo kaikkea henkilökohtaista tietoa mitä sieltä löytyy?

Mielestäni on kummallista, että kaikki suruttomasti lähettävät tärkeää ja/tai henkilökohtaista tietoa johonkin pilveen, eikä tämä näytä huolestuttavan ketään, mutta kylläkin mitä Facebook tietää tekemisistämme heidän sivuillaan. Minun maailmassani jaan vähemmän henkilökohtaisia asioita Facebookissa kuin itselleni tallentamissani tiedostoissa.

Kuka takaa että tiedostoni aina ovat saatavilla pilvessä, ainoastaan minulle ja ennenkaikkea että pystyn käsittelemään niitä tarvittaessa? Mitä jos pilvi hajoaa tai vain haihtuu? Missä minun tiedostoni silloin ovat?

Asiaa ei suinkaan tee yksinkertaisemmaksi se, että on olemassa useita pilvi-vaihtoehtoja, jotka kaikki yrittävät tyrkyttää omaansa Dropbox, iCloud, OneDrive…. joitakin mainitakseni.

Elämä oli ennen helpompaa ilman muita pilviä kuin niitä joitka leijailevat kirkaansinisellä taivaalla kesäpäivänä, joskus muutama sadepilvi tai pahimmassa tapauksessa ukkospilvi. Mutta ilman virtuaalipilviä voisin hyvin elää, tai ainakin haluaisin, että voin helposti valita haluankao käyttää niitä vai en.

Niin…. ja pankit, jotka pikkupakolla painostavat meitä käyttämään appejaan, luulisi, että kun apin siirtää uuteen puhelimeen se on käyttökunnossa…. Mitä vielä, pankki lähtee siitä, että sinulla on vähintään kaksi erillistä wifi -yhteyttä voidaksesi saada apin toimimaan myös uudessa puhelimessasi – tai sitten kaksi sim-korttia (eli kaksi liittymää), jotta voi siirtää apin toimimaan vanhasta uuteen.

Kysynpä vain, kuinka monella on, kaksi wifi -yhteyttä tai kaksi sim-korttia…. No, onhan sitten mahdollista käydä hoitamassa asia kuntoon konttorissa – vai onko? Pitäisikö minun siis varata aika hyvissä ajoin ennen puhelimen vaihtoa pankkivirkailijalle, jos nyt jossain lähimain löytyy vielä oikea konttorikin…. Viimeinen pankin vinkki on, että tallentaa apin kahteen laitteeseen, puhelimeen tai tablettiin, niin on sitten jommassa kummassa (tai molemmissa) käytössä. Tulee kalliiksi pankkiasioiminen jos omiin rahoihin käsiksi pääsemiseksi pitää olla arsenaali laitteita, wifi-yhteyksiä ja sim-kortteja…..

Mutta sehän onkin asiakkaan ongelma…..

Niin paljon kuuluu rakkauteen….

kerrotaan laulussa jota juuri kuuntelin radiosta. Laulu itse asiassa perustuu elokuvaan ”Päivien kimalllus”, joka romanttisesti kertoo, mitenkäs muuten; onnettomasta ja kielletystä rakkaudesta…

Toinen vastaavanlainen tarina joka nyt muistuu mieleen, on tohtori Zivago ja hänen Lara’sta kertova elokuva jossa Omar Sharif aikoinaan hurmasi. Muitakin on, mutta tässä nyt pari.

Mikä siinä on, että ihan tavallisesta syrhähypystä pitää romantisoida nyyhkytarina. Onneton tällainen rakkaustarina lähinnä kait on petetylle osapuolelle, huolimatta siitä, tietääkö hän vai tapahtuuko kaikki salaa.

Mitä romanttista siinä muka on? Miksei petetystä tehdä elokuvaa (mielellään onnellisesti loppuva) ja kaihoisan kauniita lauluja? Onko nämä elokuvat ja laulut näiden pettävien osapuoltten tekeleitä, jotka haluavat jotenkin kaunistella tekojaan? Ei se teko sen kauniimmaksi silti muutu! Ei vaikka se pysyisi salassa.

Vaikka raamatussakin rakkaudesta todetaan, että ” kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii”, ehkä ei kuitenkaan ihan kaikkea ja toisaaltahan siellä myös todetaan, että ” rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti”. Vähän ristiriitaistako? En tiedä, mutta ainakaan ei mielestäni toisen pettämistä tarvitsisi kaunistella, olisi paljon reilumpaa kertoa suoraan sille petetylle…. Eikä pelkkä uskominen riitä, tarvitaan myös aimo annos tahtoa ponnistella yhteisen hyvä eteen ja olla lojaali toisilleen.

Otsikon laulussa puhutaan huhtikuun ruusuista, ehkä joillakin leveysasteilla niitäkin on, mutta toistaiseksi meillä taitavat kukkia hieman myöhemmin, paitsi ehkä jouluruusut. Sipulikukkia sitävastoin saattaa normaalistikin ilmestyä huhtikuusta, tänä vuonna vieläkin aikaisemmin.

Nyt jo kauppoihin ilmestyneet pikkunarsissit ovat tosi sitkeitä eivätkä pienistä pakkasistakaan pelästy. Viime vuonna olin maaliskuussa asettanut yhden ruukullisen parvekkeelle ilahduttamaan, kun yhtena aamuna herätessäni mittari näytti -15 astetta ja olin varma että ne olivat kuolleet. Mitä vielä, siellä ne pirteän keltaisena kukkivat pakkasessa huolimatta parvekelasien suojassa.

Ehkäpä se voisi myös symbolisoida sitä miten vahva aito rakkaus on, pieni mitätön ”yöpakkanen” ei sitä tapa. Tosin se aito rakkaus ensin on löydettävä ja sitten siitä on pidettävä huolta, ei ihan helppo tehtävä sekään aina ja toisaalta, sanotaanhan laulussa myöskin että ” Pettäjän tie on tuskainen käy harhaan”, joten ehkäpä tasapaino siten säilyy 😉

Oli miten oli odotan jo innolla kevättä saadakseni nauttia luonnon heräämisestä täysin siemauksin. Kyllä sitä pari mahdollista pakkasyötäkin kestää kun tietää että kohta ollaan taas menossa kesää kohti ja tärkeät asiat loksatavat paikoilleen ikään kuin itsestään!

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.

Mutta suurin niistä on rakkaus”

Silmäniloa ja sielunrauhaa

Joskus mietin, synnyinköhän sittenkin sata vuotta liian myöhään. Vaikka toisaalta olisin tuskin sopeutunut sen aikaiseen näkemykseen naisen asemasta. Mutta kun katselen taideteoksia siltä ajalta, 1800-luvun puolivälin jälkeisiä, tuntuu maailma paljon rahallisemmalta ja kauniimmalta.

Sinebrychoffin taidemuseo

Kävin tässä yhtenä päivänä hyvän ystäväni kanssa Sinebrychoffin museossa Helsingin Bulevardilla. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta en ikinä kyllästy. Nyt siellä sitäpaitsi oli Albert Edelfeltin harvinaisuuksia esillä. Hän on yksi suosikkitaiteilijoistani, muita erittäin tunnettuja sellaisia ovat Helene Schjerfbeck ja ruotsalainen Carl Larsson, muutamia mainitakseni – kuten ilmenee, kaikki toimivat 1800-luvulla. Erityisesti kaksi mainittua miespuolista taiteilijaa maalasivat kauniist, tunnelmallisesti ja romanttisesti. Taitaakin olla tämä tunelma johon olen niin ihastunut.

Olen lähes neljä vuosikymmentä sitten vieraillut myös Carl Larsson’in kodissa Sundbornissa, kun tyttäreni olivat pieniä ja poikani ei vielä edes ajatus. Halusin nähdä miten siellä oikeasti näyttää ja olihan se kiehtovaa nähdä miten hyvin siellä tunnisti näkymät ja tunnelmat hänen tauluistaan!

Mutta nyt takaisin vierailuumme Sinebrychoffin taidemuseseoon äskettäin. Siellä on nimittäin 6.2-10.5.2020 esillä näyttely joknka nimenä on ”Albert Edelfelt ja Romanovit”, jossa näytetään harvinaisuuksia, tai museon omin sanoin:

Albert Edelfelt 1881

”Näyttely keskittyy Albert Edelfeltin (1854–1905) vähemmän tunnettuihin, Venäjän keisariperheeseen liittyviin teoksiin. Pääosassa on Aleksanteri III:n veljenpoikia esittävä muotokuva Suuriruhtinaat Boris ja Kirill Vladimirovitš lapsina (1881) Rybinskin taidemuseon kokoelmista. Kauan kadonneeksi luultu maalaus nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa. Lisäksi esillä on muita valloittavia muotokuvia Romanov-suvun lapsista. Näyttelyssä on öljyvärimaalauksia, luonnoksia ja taiteilijan kirjeitä. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Suomen Pietarin instituutin kanssa.”

(lue enemmän kotisivuilta: https://sinebrychoffintaidemuseo.fi/ )

Museo sijaitsee Paul ja Fanny Sinebrychoffin entisessä kodissa Bulevardilla. Toisessa kerroksessa edelleen sisustettuna ja taulut seinillä, joka muodostaa pysyvän näyttelyn. Tähän toisen kerroksen pysyvään näyttelyyn on vapaa pääsy (tarkista kuitenkin varmuudeskai kotisivuilta ennen vierailua). Vaihtuvat näyttelyt muissa osissa rakennusta ovat maksullisia mutta sekä minä että ystävättäreni olemme suositun museokortin haltijoita, joka mahdollistaa museovierailut useassa museossa ilman erillistä sisäänpääsymaksua. Olemmekin ahkerasti hyödyntäneet tätä mahdollisuutta.

En minä myöskään väsy kiertämään toisen kerroksen pysyvää näyttelyä, vaikkeivät sisustus tai siellä olevat taideteokset muutukaan. Mutta siellä on niin kaunista! Eipä silti että itse haluaisin sellaisen sisustuksen, eipähän minulla ole palvelusväkeäkään joka pitäisi paikat siistinä…. On kuitenkin kuin astuisi toiseen maailmaan, aika pysähtyy ja stressi unohtuu.

Mutta nythän pääasia oli Edelfelt ja Romanovit pohjakerroksessa. On melko vaikea ymmärtää miten taitava hän oli ja tuottoisa. Ihaillessani tauluja ja yksityiskohtia mykistyn jopa minäkin. Vaikka eräs taiteilijatar kerran väitti minulle, että ”kyse on ainoastaan tekniikasta”, niin enpä usko että ikinä saisin aikaan mitään lähellekään vaikka kuinka yrittäisin hioa tekniikkaani!

Sen kierroksen jälkeen, sekä toisen kerroksen Sinebrychoffien kodissa että Edelfeltin mestariteosten parissa, minut valtasi sisäinen rauhallisuuden tunne. Kun vielä juuri tänä iltapäivänä sattui olemaan tauko tämän talven ikuisessa marraskuun säässä ja aurinko paistoi, ei se tunnelmaa ainakaan huonontanut. Meitä oli kaksi tyytyväistä ystävätärtä jotka kävelimme sieltä hienossa säässä ja suuntasimme kahvikupillisen ääreen ja nauttiaksemme hyvästä seurasta!

Albert Edelfelt 1882

Loistava salaperäinen kirjailija….

…Elena Ferrante, josta ei tiedetä hänen oikeaa nimeään tai onko hän nainen vai mies, on onnistunut säilyttämään salaisuutensa toistaiseksi. Hänen mielestään ei ole tärkeää kuka kirjailija on vaan minkälaisen kirjan hän on kirjoittanut, kirja puhuu puolestaan.

Mielestäni hän on oikeassa, maailmassa on ihan tarpeeksi itsekeskeisiä turhia julkkiksia, henkilöitä joita palvotaan useimmiten vain siksi, että ovat julkkiksia.  En nyt tarkoita, että kaikkien kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa salanimellä, mutta mielestäni on vähemmän tärkeää kuka kirjailija oikeasti on, kuin minkälaisen kirjan hän on kirjoittanut. Kirja on se tärkeä, ei niinkään kirjailijan oikea henkilöllisyys. Jos hän haluaa pitää yksityiselämänsä poissa julkisuuden valokeilasta ja esiintyä keksityllä nimellä niin suotakoon se hänelle.

Itse törmäsin Elena Ferranteen kun tarkoituksella etsin tietoa salanimellä kirjoittamisesta. Minulla ei itselläni ole mitään vakavia kirjailijaunelmia, mutta osallistuin pari vuotta sitten kurssille, jonka nimi oli jotain tyylliin ”kirjoita elämästäsi”. Se kuulosti minusta mielenkiintoiselta ja olinkin jo aiemmin miettinyt, että miksikäs minä en voisi kirjoittaa elämästäni, jos vaikka lapseni joskus haluaisivat tutustua äitiinsä paremmin, ymmärtää miten hänestä tuli se joka on…. Olin itse asiassa ennen kurssin alkua jo hieaman aloitellutkin tällaista kertomusta.

Meidän useimpien elämäänhän mahtuu vähän kaikenlaista ja harvemmin pelkkiä positiivisia kokemuksia. En osaa kirjoittaa tai kertoa mitään ruusunpunaisia tarinoita, mutta en myöskään halunnut, että kertomukseni kuulostaisi katkeralta vuodatukselta, vaan kertoisin asiat niinkuin ne olen kokenut, sekä hyvät että huonot, mutta asiallisesti…. Niinpä ajattelin, että tällaisella kurssilla ehkä saisi hyviä vinkkejä.

Tarkoitukseni ei myöskään ollut loukata tai mustamaalata ketään ja koska Suomi on pieni maa, päätin muuttaa sekä omani että muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet. Eihän sitä koskaan tiedä, jos tällainen kertomus joutuisi hakoteille, vaikka tarkoitukseni oli kertoa vain jälkeläisilleni.

No, kurssin aikana sain lähes joka kerta kuulla kommentteja sekä opettajalta että kanssakurssilaisiltani, että olisi parempi kirjoittaa omalla nimellään – ”ethän sinä kirjoita kuin lapsillesi” -argumentilla. Pidin kuitenkin pääni, sillä minäkin ajattelin, että eihän sillä nyt ole mitään väliä minkä niminen henkilö tarinan on kertonut tai minkänimisiä kertomuksen henkilöt ovat! Lapsilleni tein luettelon kertomuksen henkilöistä ja keitä nämä todellisuudessa kuvaavat, muille sellainen tieto ei ole välttämätön.

Tästä syystä siis etsiskelin kirjoituksia salanimellä kirjoittamisesta ja riemuni oli suuri, kun törmäsin Elena Ferranteen! Seuraavalla kirjoituskurssin tunnilla kerroin voitonriemuisesti löydöstäni, tosin vastaanotto oli vaimeaa mutta jokakertainen kitinä salanimistä joka tapauksessa hiljeni.

Sen verran utelias olin, että päätin lukea tämän salanimellä kirjoittavan kirjailijan kirjan, kun kerran olin löytänyt ”sielunkumppanini”! Sen verran tiedetään, että hän on napolilainen kirjailija ja syntynyt 1940-luvulla ja hänen esikoiskirjansa julkaistiin 1992.

Kun ”löysin” hänet, olisiko ollut 2016-2017 hän oli julkaissut neliosaisen Napoli-sarjan, johon kuuluvat suomenkieliseltä nimeltään (suluissa alkuperäinen julkaisuvuosi) seuraavat osat:

  1. Loistava ystäväni (2011)
  2. Uuden nimen tarina (2012)
  3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät: aikuisvuodet (2013)
  4. Kadonneen lapsen tarina (2014)

Hän sai varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa paljon tunnustusta. Mielenkiintoni heräsi, hankin ensimmäisen kirjan enkä juurikaan päästänyt sitä käsistäni ennenkuin olin lukenut sen ja heti perään kaikki seuraavat kolme kirjaa. Mielestäi kirjojen kertomukset olivat kiehtovia ja minun oli vaikea lopetta kun aloin lukea.

Tiedän kyllä, että kirjoista usein ollaan eri mieltä, mutta minua nämä kirjat kiehtoivat. Luen aika paljon erilaisia kirjoja ja varsinkin ne jotka kertovat erilaisia elämänkokemuksia, keksittyjä tai tosia, kiinnostavat itseäni. Dekkareista sain osani teini-ikäisenä, kun kaverini olivat nenä kiinni Hertta-sarjoissa luin itse dekkareita. Fantasia- tai scifi-kirjoista en jaksa innostua, jotenkin pitää olla edes teoreettinen mahdollisuus, että voisi olla totta, vaatii realisti minussa.

Kun sitten olin lukenut kaikki sarjan neljä kirjaa löysin uutisen jonka mukaan sarjasta oli tulossa TV-sarja. Siitä saakka olen tasaisin välein tarkistanut milloin sarja julkaistaan. Joskus olisi ehkä parempi olla katsomatta filmiversiota. Aiemmin näkemäni, Frank McCourt’in samannimiseen kirjaan perustuva elokuva ”Seitsemännen portaan enkeli” oli pettymys – kirja oli paljon parempi ja olin iloinen, että olin lukenut sen (ja myös jatko-osan). Tarina on aika uskomaton omaelämäkerta. Filmissä ei onnistuttu mielestäni läheskään yhtä hyvin tuomaan esille tätä tarinaa.

Sekavin tuntein jäin siis odottelemaan, milloin Ferranten Napoli-tetralogiaan perustuva  TV-sarja nähtäisiin meillä, olisiko parempi olla katsomatta ettei se pilaisi kuvaani tapahtumista, vai uskaltaisinko katsoa.

Tulihan ”Loistava ystäväni” -sarja viimeinkin tänä talvena meilläkin televisiossa ja uteliaisuuteni vei voiton. Seurasin jokaista jaksoa, eikä se ollut niin suuri pettymys kuin tuo edellä mainitsemani.

Mutta ellen olisi lukenut kirjoja olisin kyllä jäänyt paitsi monista vivahteista. Nyt sitten odotellaan TV-sarjan jatko-osia, joita toivon mukaan ovat tulossa meillekin 😊

Tosin mielestäni on nykyisin vaikea löytää tietoa tulevista (minua kiinnostavista) ohjelmista, ellei sitten tiedä tarkkaan mitä etsii. En kovin paljoa istuskele katselemassa televisiota, minua kun eivät kaiken maailman napaantujotukset kiinnosta ja suurin osa ohjelmista on sellaisia, täynnä puolialastomia silikonipumpattuja irtoripsisiä bimboja jossakin saarella jossa sitten katsellaan ja ihmetellään kuka pettää ketä…. tavataan alttarilla ja mennään naimisiin, valitaan morsiuspukua tai ollaan teiniäitejä…. Mikä ihmeen tarve ihmisillä on paljastaa koko yksityiselämänsä koko kansakunnalle?

Yle’ltä voi kyllä ”tilata” muistutuksen tulevasta ohjelmasta joka kiinnostaa, mutta muistutus tulee juuri kun ohjelma alkaa, mikä on aika turhauttavaa jos (kuten minä usein) iloisesti on unohtanut että silloin ja silloin pitäisi istua TV:n ääressä ja puuhailee ihan muuta, ehkä jossain muualla. Kysyin jopa Yleltä eikö olisi mahdollista saada muistutusta vähän ennen ohjelman alkua, mutta vastaus oli kieltävä. Joten jos nyt, kuten tässä tapauksessa, onnistun löytämään tiedon kiinnostavasta ohjelmasta ei auta muu kuin kirjata omaan kalenteriin (perinteiseen tai sähköiseen) ja muistutus toivottuun aikaan.

No, tästä ”Loistava ystäväni” TV-sarjasta en halunnut jäädä paitsi, joten laitoin muistutukset allakkaan 😊

Olen sarjan nähtyäni entistä vakuuttuneempi siitä, ettei kirjailijan oikealla henkilöllisyydellä ole mitään merkitystä. Ferrantenkin salaperäisyys hämmentää ja kiusaa monia, varsinkin Italiassa, mutta itse hän on (aina sähköpostitse kustantajansa välityksin) todennut, että tämä ”mahdollistaa täydellisen taiteellisen vapauden”.

Uskonkin, että kriitikoiden osalta loppujen lopuksi on kyse ihmisen uteliaisuudesta, se ettei tiedä ”kaikkea” ärsyttää. Mielestäni eräänlaista kurkistusfilosofiaa, inhimillistä uteliaisuutta saada tietää naapurista enemmän, myöskin sellaista joka ei oikeastaan ole oleellista. Ehkäpä juuri tästä syystä nykyisin televisosta eniten tulee ohjelmia jotka tyydyttävät tällaisen kurkistelutarpeen, minua eivät sellaiset ohjelmat houkuttele.

Luin juuri, että Elena Ferrantelta on viime vuonna tullut uusi kirja (La vita bugiarda degli adulti, edizioni e/o 2019, suomeksi suunnilleen ”aikuisten valheellinen elämä”), joka saattaa olla ensimmäinen osa uutta sarjaa. Nyt siis odottelen sen käännöstä innolla, huolimatta siitä etten tiedä hänen oikeaa nimeään, sukupuoltaan enkä sitä onko tämä tai tuleva tarina omaelämänkerrallinen (josta myös kiistellään).

Toivon vain, että uusi kirja on yhtä hyvä kuin tähänastiset! 

Posti kulkee kun Kusti polkee….

…sanottiin ennen, aikana jolloin Posti oli yhtä kuin varma ja luotettava viestien tuoja. Nykyään ei välttämättä auta vaikka Kusti miten polkisi, jos ehtii nurmikonleikkuun, lumenluonnin ja vanhusten hoidon lomassa tehdä sitä päätyötäänkin….

Vuosisatojen aikana posteljoonit ovat ympäri maailman uhmanneet eri haasteita ja säitä tuodakseen postin vastaanottajalleen, ensin maitse ja meritse ja myöhemmin myös ilmateitse.

Oma postitoimemme on vajaat 400 vuotta vanha perustuen Ruotsiin 1600-luvulla perustettuun postitoimeen. Tuolloin Suomi kuului Ruotsiin sen ”itäisenä valtakunnan puolikkaana” (Östra rikshalvan). Tämä historiallinen postitie kulki Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Turkuun ja edelleen Pietariin. Edelleen osa reittiä on olemassa Kuninkaantiellä, toiselta nimeltään Suuri Rantatie. Se puolestaan syntyi 1300-luvun puolivälissä koostuen Pohjois-Euroopan vanhimmista teistä jotka kulkivat Bergenistä Norjan Atlantinrannikolta Pietariin Venäjällä.

Vuosisatojen kuluessa posteljoonit ovat edenneet sekä maitse että meritse. Jalan, ratsastaen, pyöräillen, soutaen, hiihtäen – ja myöhemmin myös lentäen. Vaikka oikeastaanhan postia kuljettivat lentäen aikoinaan jo kirjekyyhkyset, mutta nykyaikana tämän hoitavat lentokoneet. Huolimatta säästä ovat asiakkaat aina voineet luottaa siihen, että posti tulee perille. Viime aikoihin asti….

Vielä 1960-70-luvuilla posti (Helsingin keskustassa) jaettiin jopa kaksi kertaa päivässä (ja lauantaisin kerran)! Nykyisin ei aina voi olla varma että postia jaettaisiin edes kerran päivässä….

Itse olen aina arvostanut posteljooneja, jotka säässä kuin säässä ovat pitäneet huolen, että saamme postimme. Viime vuosina olen ihmetellyt miten ”kiltisti” he ovat sopeutuneet kaikkiin kokeiluihin joita heidän työpaikallaan näyttää tapahtuvan.

Välillä jaetaan postia, välillä leikataan nurmea, luodaan lunta tai hoidetaan vanhuksia. Olen kyllä ollut sitä mieltä, että ”suutari pysyköön lestissään” -ajatus ehkä olisi ollut parempi vaihtoehto. Nyt ei toimi alkuperäinen toiminta sen enempää kuin nämä uudet aluevaltaukset. Voin vain kiittää onneani etten koskaan ajautunut sille uralle kun toinen toistaan hullumpia muutoksia kokeillaan. Ole siinä sitten motivoitunut työntekijä!

Syyksi on ilmoitettu, että postia ei enää lähetetä yhtä paljon kuin ennen. Silloin kait ”luonnollisen poistuman” (eläköitymisen) kautta ensisijaisesti olisi voinut vähentää postinjakeluhenkilökuntaa vähitellen ja vaikka perustaa sitten muita yksiköitä joiden toimialaan nämä nyt kokeilussa olleet tehtävät olisivat voineet kuulua ja jonne sitten palkattaisiin niihin tehtäviin sopivia henkilöitä.

Henkilökunta uhkasi lakolla ja vihdoinkin omistaja, ts. Valtio, reagoi.Tässä vaiheessa TJ:n lupaus luopua kahden kuukauden palkasta (à 46.000 €, bonukset poissuljettuna) ei enää auttanut. Tähän mennessä Valtiolla ei ole ollut mitään huomautettavaa, ei siihen että TJ viimeisten kolmen vuoden aikana on saanut lähes 50% palkankorotuksen, eikä siihen millä menetelmin. Ehkäpä se, että Valtio samalla on netonnut noin 150 miljoonaa € osinkoina on auttanut ummistamaan silmät ja unohtamaan talonpoikaisjärjen.

En ole koskaan tajunnut näitä hävyttömiä palkkoja joille ei näytä olevan ylärajaa. Voiko jonkun työpanos todellakin olla 1 miljoonan euron arvoista vuodessa. Epäilen vahvasti, samalla kun ihmettelen eikö ahneudelle ole mitään rajaa. Itse en kehtaisi ottaa vastaan sellaisia korvauksia työstä vaikka tarjottaisiin, huolimatta siitä miten paljon voittoa onnistuisin saamaan yritykselle. Enkä varsinkaan samanaikaisesti huonontamaan ”tavallisten” työntekijöiden palkkoja / etuisuuksia. Tosin moraali työelämässä nykyisin vaikuttaa harvinaiselta herkulta. Näyttäisi siltä, että mahdollisimman suuri voitto on ainoa joka lasketaan ja että päämärä päästä siihen pyhittää keinot. Ikään kuin yritysjohtajalta yksinomaan edellytettäisiin häikäilemätöntä ahneutta kerätä niin paljon rahaa ja omaisuutta kuin mahdollista, sekä itselleen että yritykselle, työntekijöistä huolimatta. Itse olen aina ajatellut, että hyvältä johtajalta vaaditaan paljon enemmän ja ettei voiton välttämättä tarvitse olla maksimaalinen, riittää jos se on riittävän hyvä ja työntekijätkin voivat hyvin.

Posti yrittää selittää, mielestäni osittain epäeettisiä toimiaan, vähenevien lähetysten määrillä. On täysin järkeenkäypää, että tälle on jotain tehtävä, mutta vaihtoehtoja ehkä olisi muitakin kuin tähän mennessä valitut. Eniten ovat tavalliset kirjelähetykset, erityisesti yritysten ja virastojen, vähentyneet kun taas pakettiliiketoiminta on kasvanut voimakkaasti. Jokseenkin ristiriitaista mielestäni on, että Valtio, joka on postin voitosto hyötyvä omistaja, myöskin on vähentänyt perinteisen kirjepostin käyttöä ja sitä kautta edesauttanut kirjepostin (ja tulojen) vähenemistä.

Itse vältän jos mahdollista nykyään käyttämästä Postin kirjepalveluja, en siksi että haluaisin säästää tai ”digitalisoida” kirjeenvaihtoani, vaan koska en enää luota Postiin. Kirjeen tai vaikkapa postikortin lähettäminen on tehty liian vaikeaksi ja epävarmaksi. Joulutervehdyksiä vielä olen lähetellyt postitse, mutta harkitsen myös niistä luopumista. Vaikka yksityishenkilöiden postilähetykset eivä olekaan pääasiallinen syy kirjelähetysten vähenemiseen, mietin kuitenkin mikä on syy ja mikä seuraus. Onko kirjelähetysten määrä vähentynyt ja tullut kannattamattomaksi siitä syystä, että postista on tullut hidasta ja epävarmaa vai onko postista tullut hidas ja epävarma kirjelähetysten vähenemisen myötä? Kun kerran pakettilähetykset lisääntyvät lisääntymistään, eivätkö nämä korvaa kirjehävikkiä?

Joka tapauksessa minun on vaikea käsittää miksi tarkoituksella halutaan pilata vanha ”tavaramerkki” jolla perinteisesti on hyvä maine tuhoamalla tämän goodwill, joka postilla on ollut vuosisatoja ja joka nyt on pelkkä muisto. Vahvan maineen rakentaminen yritysmaailmassa vie vuosikausia, mutta sen tuhoaminen onnistuu helposti parissa vuodessa, mikä ehkä oli todistettava?

Eikö tehtäviä päätoimialalla voitu vähentää vähitellen ellei uusia aluevaltauksia sen piiristä ollut mahdollista tehdä? Uskoisin, että digitaalisen postin piirissä olisi ollut mahdollisuuksia kehittää palveluja mielummin kuin alkaa toimia alueilla joilla ei ole mitään postitoiminnan kanssa tekemistä (ruohonleikkuu, lumenluonti, vanhustehoito). Tällaiselle toiminnalle valtio olisi voinut perustaa ihan oman yrityksen pilaamatta postin ydinosaamisen toimintaa ja vähentämättä työntekijöiden osaamisen arvostusta. Kuulemma on vaikeata saada palkattua työntekijöitä (postinjakajia), viimeaikaiset kokeilut tuskin helpottavat tätä.

Ehkäpä olisi paikallaan palata juurilleen ja miettiä kokonaisuutta sen sijaan että, kuten nyt näyttää tapahtuvan, kumpuillaan sinne tänne ilman selvää kuvaa kokonaisuudesta.

Wikipedian mukaan sana posti tulee latinan positus -sanasta. Toivokaamme ja uskokaamme että Postia ”Post mortem” (kuoleman jälkeen) sijaan odottaa ”Post nubila Phoebus” (sateen jälkeen seuraa auringonpaiste)) 😉

Muu maa mustikka, oma maa mansikka…

eli, kokemuksia kahden viikon seuramatkasta jouluhysteriaa pakoon, kun taas olin unohtanut millaista seuramatkailu nykyisin on….

Valitsimme kotimaisen matkanjärjestäjän joka lentää sinivalkoisin siivin ja ajattelimme, että ehkä viime kerralla vain kävi huono tuuri. Aika kummallisesti haalistaa muistot.

Positiivisintä tällä seuramatkalla oli, ettei allasalueella ollut ryysistä, tuoleja riitti hyvin kaikille ja altaita oli useita, tosin vain yksi lämmitetty allas, mikä ei kuitenkaan Suomessa merivedessä keväästä syksyyn uivia häirinnyt, hyvin tarkeni! Ja hotellin henkilökunta oli ystävällistä.

Huoneet olivat ihan ok ”turistiluokkaa”, siivous tapahtui päivittäin, tosin turistille ei ihan auennut siivousjärjestyksen logiikka, jos sellainen oli. Joskus se tapahtui heti aamusta (ei onneksi kuitenkaan ennen klo 9), joskus keskipäivällä, joskus iltapäivällä. Kahden viikon aikana tuskin kahta kertaa samoihin aikoihin, mikä tietysti välillä vähän stressasi. Jos edes olisi tiennyt ap / ip niin olisi helpottanut pysymään pois tieltä.

No, ei hirveän suuri ongelma kuitenkaan vaikka välillä mietin että pakko kait niinkin isossa hotellissa jonkinlainen työjärjestys oli olla olemassa….

Päätimme tällä kertaa olla oikein mukavuudenhaluisia ja varasimme matkan ruokineen päivineen. Ruokailuajat olikin ilmoitettu selvästi eikä niitä tarvinnut arvailla. Ruokaa oli joka päivä riittävästi tarjolla, totuuden nimissä kuitenkin on sanottava, ettei tarjonta mikään gourmet-elämys ollut. Tosin mieheni tämän jälkeen arvostaa laittamaani ruokaa entisestään… mainitsi useammin kuin kerran, että minun laittamanani sama ruoka maistuu moninverroin paremmalta 😊

Positiivista oli myös rantabulevardi joka lähti hotellilta kohti lähimpiä kyliä ja tarjosi hyvät ulkoilumahdollisuudet.

Mukavaa oli myös nähdä hyvin voivat kissat, joille siellä täällä oli järjestetty ruokinta- ja juoma-asemia!

Siinä lyhyesti ne hyvät uutiset 😏

Pari kertaa päivässä tuli hotellin lapsille tarkoitettu maskotti esiintymään allasaluelle, jolloin soitettiin yksi harvoista kappaleista joita siellä ylipäätään esitettiin päiväsaikaan ja maskotti tanssi muutaman minuutin yksitoikkoisen musiikin tahdissa. Sanoista ei tosin saanut selvää, oliko espanjaa vai englantia vai jonkinlaista esplantia…

Jouluaattona esitettiin ensin lapsille tarkoitettu ’show’, joka ainakin aikuisesta näytti melkoisen yksitoikkoiselta. Valkokankaalla pyöri piirretty maisema ja esiintyjät, jotka lähinnä nauttivat omasta esityksestään, marssivat sen edessä (paikallaan) musiikin soidessa, teemalla volyymi korvaa laadun… 

Äänentoisto viritettiin niin kovalle , että minun piti hakea huoneesta korvatulpat, vaikka istuin viimeisellä rivillä. Sääliksi kävi lapsia jotka istuivat ensimmäisellä rivillä pari metriä huutavasta kovaäänisestä, toivottavasti eivät saaneet kuulovammaa tai tinnitusta. Sanoin asiasta henkilökunnalle, mutta ei volyymia silti madallettu, pikemminkin päinvastoin (äänitaso oli normaalistikin 90+dB näissä esiintymisissä, mutta jouluaattona varmasti 120 dB).

Korvatulpista huolimatta kuulin ihan hyvin mitä esitettiin. Kielitaidon / artikulaation osalta oli toivomisen varaa, eikä esiintyvän henkilökunnan puheesta aina saanut selvää. Ensin puhetta  espanjaksi, sitten saattoi erotta jonkun englanninkielisen sanan, josta voi olettaa sen jatkuneen englanniksi. En tiedä johtuiko tämä esiintyjien huonosta kielitaidosta, liian kovasta äänentoistosta vai huonosta akustiikan/ mikrofonin hallinnasta, ehkä kaikista yhdessä. Ilmeisesti kukaan ammattilainen ei koskaan ollut tarkistanut toimiiko konsepti. Esiintymiskauhu ei kylläkään vaivannut, jos nyt jotain positiivista yrittää löytää asiasta…

Lasten shown jälkeen piti olla aikuisten ”tribute to Il Divo” show. Kolme esiintyjää lauloivat kauniisti n. viisi Il Divo laulua, tosin kovaääniset edelllen oli viritetty liian kovalle, akustinen kierto hallitsi esiintymistä ja korvatulpat pysyivät korvissa. Kova ääni näinollen pilasi osan nautinnosta…

Tässä tapauksessa kova volyymi oli täysin turhaa, sillä laulajakolmikon osaaminen oli jo niin laadukasta, ettei sitä olisi tarvinnut peitellä kovalla volyymillä. Pikemminkin volyymi pilasi hienon esityksen.

Yleisön non-stop vaellus esiintymisen aikana baaritiskille esiintymistilan takaosassa ja takaisin istumaan, ei vain häirinnyt vaan myös hävetti. Tuli mieleen sanonta ”helmiä sioille”, joka sopi hyvin kuvaamaan tunnetta sillä hetkellä!

Mainitun trion esiintymisen jälkeen ohjelma jatkui yhtä kova-äänisenä, mutta päätimme poistua ja mennä huoneeseemme 50 m päähän tilasta. Parvekkeella siellä ei voinut istua ellei halunnut ryhtyä passiiviseksi nikotinistiksi, sen verran naapuriparvekkeilla ja/tai parvekkeen alla olevassa tupakointiruudussa sauhuteltiin.

Mutta eipä hätää, nyt äänen voimakkuudesta oli se hyöty, että kuului erinomaisesti jopa seinien ja suljettujen parvekeovien läpi huoneeseenkin, ilman korvatulppia. Ellei sitten olisi mielummin halunnut nukkua, jolloin ehkä tulpat olisi ollut syytä pitää korvissa.

Suosittelen vanhempia ottamaan mukaan lapsille kuulosuojaimet (sellaiset joita konserteissa lapsille käytetään) ja itselleen korvatulpat kuulovammojen ehkäisemiseksi.

Summa sumarum tuntui parin viikon jälkeen mukavalta lähteä paluumatkalle ja nythän olimme menossa kohti valoisampaa aikaa….oma maa mansikka!