Loistava salaperäinen kirjailija….

…Elena Ferrante, josta ei tiedetä hänen oikeaa nimeään tai onko hän nainen vai mies, on onnistunut säilyttämään salaisuutensa toistaiseksi. Hänen mielestään ei ole tärkeää kuka kirjailija on vaan minkälaisen kirjan hän on kirjoittanut, kirja puhuu puolestaan.

Mielestäni hän on oikeassa, maailmassa on ihan tarpeeksi itsekeskeisiä turhia julkkiksia, henkilöitä joita palvotaan useimmiten vain siksi, että ovat julkkiksia.  En nyt tarkoita, että kaikkien kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa salanimellä, mutta mielestäni on vähemmän tärkeää kuka kirjailija oikeasti on, kuin minkälaisen kirjan hän on kirjoittanut. Kirja on se tärkeä, ei niinkään kirjailijan oikea henkilöllisyys. Jos hän haluaa pitää yksityiselämänsä poissa julkisuuden valokeilasta ja esiintyä keksityllä nimellä niin suotakoon se hänelle.

Itse törmäsin Elena Ferranteen kun tarkoituksella etsin tietoa salanimellä kirjoittamisesta. Minulla ei itselläni ole mitään vakavia kirjailijaunelmia, mutta osallistuin pari vuotta sitten kurssille, jonka nimi oli jotain tyylliin ”kirjoita elämästäsi”. Se kuulosti minusta mielenkiintoiselta ja olinkin jo aiemmin miettinyt, että miksikäs minä en voisi kirjoittaa elämästäni, jos vaikka lapseni joskus haluaisivat tutustua äitiinsä paremmin, ymmärtää miten hänestä tuli se joka on…. Olin itse asiassa ennen kurssin alkua jo hieaman aloitellutkin tällaista kertomusta.

Meidän useimpien elämäänhän mahtuu vähän kaikenlaista ja harvemmin pelkkiä positiivisia kokemuksia. En osaa kirjoittaa tai kertoa mitään ruusunpunaisia tarinoita, mutta en myöskään halunnut, että kertomukseni kuulostaisi katkeralta vuodatukselta, vaan kertoisin asiat niinkuin ne olen kokenut, sekä hyvät että huonot, mutta asiallisesti…. Niinpä ajattelin, että tällaisella kurssilla ehkä saisi hyviä vinkkejä.

Tarkoitukseni ei myöskään ollut loukata tai mustamaalata ketään ja koska Suomi on pieni maa, päätin muuttaa sekä omani että muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet. Eihän sitä koskaan tiedä, jos tällainen kertomus joutuisi hakoteille, vaikka tarkoitukseni oli kertoa vain jälkeläisilleni.

No, kurssin aikana sain lähes joka kerta kuulla kommentteja sekä opettajalta että kanssakurssilaisiltani, että olisi parempi kirjoittaa omalla nimellään – ”ethän sinä kirjoita kuin lapsillesi” -argumentilla. Pidin kuitenkin pääni, sillä minäkin ajattelin, että eihän sillä nyt ole mitään väliä minkä niminen henkilö tarinan on kertonut tai minkänimisiä kertomuksen henkilöt ovat! Lapsilleni tein luettelon kertomuksen henkilöistä ja keitä nämä todellisuudessa kuvaavat, muille sellainen tieto ei ole välttämätön.

Tästä syystä siis etsiskelin kirjoituksia salanimellä kirjoittamisesta ja riemuni oli suuri, kun törmäsin Elena Ferranteen! Seuraavalla kirjoituskurssin tunnilla kerroin voitonriemuisesti löydöstäni, tosin vastaanotto oli vaimeaa mutta jokakertainen kitinä salanimistä joka tapauksessa hiljeni.

Sen verran utelias olin, että päätin lukea tämän salanimellä kirjoittavan kirjailijan kirjan, kun kerran olin löytänyt ”sielunkumppanini”! Sen verran tiedetään, että hän on napolilainen kirjailija ja syntynyt 1940-luvulla ja hänen esikoiskirjansa julkaistiin 1992.

Kun ”löysin” hänet, olisiko ollut 2016-2017 hän oli julkaissut neliosaisen Napoli-sarjan, johon kuuluvat suomenkieliseltä nimeltään (suluissa alkuperäinen julkaisuvuosi) seuraavat osat:

  1. Loistava ystäväni (2011)
  2. Uuden nimen tarina (2012)
  3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät: aikuisvuodet (2013)
  4. Kadonneen lapsen tarina (2014)

Hän sai varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa paljon tunnustusta. Mielenkiintoni heräsi, hankin ensimmäisen kirjan enkä juurikaan päästänyt sitä käsistäni ennenkuin olin lukenut sen ja heti perään kaikki seuraavat kolme kirjaa. Mielestäi kirjojen kertomukset olivat kiehtovia ja minun oli vaikea lopetta kun aloin lukea.

Tiedän kyllä, että kirjoista usein ollaan eri mieltä, mutta minua nämä kirjat kiehtoivat. Luen aika paljon erilaisia kirjoja ja varsinkin ne jotka kertovat erilaisia elämänkokemuksia, keksittyjä tai tosia, kiinnostavat itseäni. Dekkareista sain osani teini-ikäisenä, kun kaverini olivat nenä kiinni Hertta-sarjoissa luin itse dekkareita. Fantasia- tai scifi-kirjoista en jaksa innostua, jotenkin pitää olla edes teoreettinen mahdollisuus, että voisi olla totta, vaatii realisti minussa.

Kun sitten olin lukenut kaikki sarjan neljä kirjaa löysin uutisen jonka mukaan sarjasta oli tulossa TV-sarja. Siitä saakka olen tasaisin välein tarkistanut milloin sarja julkaistaan. Joskus olisi ehkä parempi olla katsomatta filmiversiota. Aiemmin näkemäni, Frank McCourt’in samannimiseen kirjaan perustuva elokuva ”Seitsemännen portaan enkeli” oli pettymys – kirja oli paljon parempi ja olin iloinen, että olin lukenut sen (ja myös jatko-osan). Tarina on aika uskomaton omaelämäkerta. Filmissä ei onnistuttu mielestäni läheskään yhtä hyvin tuomaan esille tätä tarinaa.

Sekavin tuntein jäin siis odottelemaan, milloin Ferranten Napoli-tetralogiaan perustuva  TV-sarja nähtäisiin meillä, olisiko parempi olla katsomatta ettei se pilaisi kuvaani tapahtumista, vai uskaltaisinko katsoa.

Tulihan ”Loistava ystäväni” -sarja viimeinkin tänä talvena meilläkin televisiossa ja uteliaisuuteni vei voiton. Seurasin jokaista jaksoa, eikä se ollut niin suuri pettymys kuin tuo edellä mainitsemani.

Mutta ellen olisi lukenut kirjoja olisin kyllä jäänyt paitsi monista vivahteista. Nyt sitten odotellaan TV-sarjan jatko-osia, joita toivon mukaan ovat tulossa meillekin 😊

Tosin mielestäni on nykyisin vaikea löytää tietoa tulevista (minua kiinnostavista) ohjelmista, ellei sitten tiedä tarkkaan mitä etsii. En kovin paljoa istuskele katselemassa televisiota, minua kun eivät kaiken maailman napaantujotukset kiinnosta ja suurin osa ohjelmista on sellaisia, täynnä puolialastomia silikonipumpattuja irtoripsisiä bimboja jossakin saarella jossa sitten katsellaan ja ihmetellään kuka pettää ketä…. tavataan alttarilla ja mennään naimisiin, valitaan morsiuspukua tai ollaan teiniäitejä…. Mikä ihmeen tarve ihmisillä on paljastaa koko yksityiselämänsä koko kansakunnalle?

Yle’ltä voi kyllä ”tilata” muistutuksen tulevasta ohjelmasta joka kiinnostaa, mutta muistutus tulee juuri kun ohjelma alkaa, mikä on aika turhauttavaa jos (kuten minä usein) iloisesti on unohtanut että silloin ja silloin pitäisi istua TV:n ääressä ja puuhailee ihan muuta, ehkä jossain muualla. Kysyin jopa Yleltä eikö olisi mahdollista saada muistutusta vähän ennen ohjelman alkua, mutta vastaus oli kieltävä. Joten jos nyt, kuten tässä tapauksessa, onnistun löytämään tiedon kiinnostavasta ohjelmasta ei auta muu kuin kirjata omaan kalenteriin (perinteiseen tai sähköiseen) ja muistutus toivottuun aikaan.

No, tästä ”Loistava ystäväni” TV-sarjasta en halunnut jäädä paitsi, joten laitoin muistutukset allakkaan 😊

Olen sarjan nähtyäni entistä vakuuttuneempi siitä, ettei kirjailijan oikealla henkilöllisyydellä ole mitään merkitystä. Ferrantenkin salaperäisyys hämmentää ja kiusaa monia, varsinkin Italiassa, mutta itse hän on (aina sähköpostitse kustantajansa välityksin) todennut, että tämä ”mahdollistaa täydellisen taiteellisen vapauden”.

Uskonkin, että kriitikoiden osalta loppujen lopuksi on kyse ihmisen uteliaisuudesta, se ettei tiedä ”kaikkea” ärsyttää. Mielestäni eräänlaista kurkistusfilosofiaa, inhimillistä uteliaisuutta saada tietää naapurista enemmän, myöskin sellaista joka ei oikeastaan ole oleellista. Ehkäpä juuri tästä syystä nykyisin televisosta eniten tulee ohjelmia jotka tyydyttävät tällaisen kurkistelutarpeen, minua eivät sellaiset ohjelmat houkuttele.

Luin juuri, että Elena Ferrantelta on viime vuonna tullut uusi kirja (La vita bugiarda degli adulti, edizioni e/o 2019, suomeksi suunnilleen ”aikuisten valheellinen elämä”), joka saattaa olla ensimmäinen osa uutta sarjaa. Nyt siis odottelen sen käännöstä innolla, huolimatta siitä etten tiedä hänen oikeaa nimeään, sukupuoltaan enkä sitä onko tämä tai tuleva tarina omaelämänkerrallinen (josta myös kiistellään).

Toivon vain, että uusi kirja on yhtä hyvä kuin tähänastiset!