Kaikki eivät ole tasavertaisia lain edessä

”Anna joutui maksamaan 100 000 euroa vaihtaessaan työpaikkaa – useammalla kuin joka toisella korkeakoulu koulutetulla on sopimus joka kieltää heitä työskentelemään kilpailijalla”

luen ruotsinkielisen Ylen (Svenska Yle) uutissivulta ….

(Linda  Söderlund, Yle 19.11.2019) (oma käännös ruotsinkielisen Yle -artikkelin otsikosta (alkuperäinen: ” Anna tvingades betala 100 000 euro för att byta jobb – mer än varannan högutbildad har avtal som förbjuder dem att jobba hos konkurrenter” 19.11.2019 )

…ja mietin onko meillä vielä torppareita Suomessa, tai orjuutta.

 

Muistinkin aiemmin, kesällä, lukeneeni vähän samansuuntaista myös suomenkieliseltä Yle -sivulta, ja löysinkin artikkelin:  ”Kilpailukieltosopimuksia tehdään ilman pätevää syytä ja Rinteen hallitus aikoo puuttua asiaan. Ylen tietojen mukaan kolmikantainen työryhmä ei saa ratkottua erimielisyyksiään asiassa”  (10.6.2019)

Olen tietenkin tietoinen, että johtavassa asemassa olevilla tai työntekijöillä joiden koulutukseen yritys on panostanut paljon (esim. MBA tms) saattaa olla kilpailukieltosopimus, joka kieltää henkilöä siirtymästä kilpailijan palvelukseen tietyn ajan kuluessa. Tällaisia tapauksia varten laki ilmeisesti onkin tarkoitettu, ja yleensä palkan suuruudessa myös huomioidaan tällainen sitoumus, mutta valitettavasti näyttää siltä, että sitä käytetään estämään hyviä työntekijöitä etenemään urallaan. Vähemmän hyviä työntekijöitä tuskin halutaan edes yrittää sitouttaa yritykseen….

Kilpailukieltosopimukset ovat luonnollisesti ihan ok jos niihin löytyy aihetta, mutta kuten mainitussa ”Annaa” koskevassa artikkelissa todettiin ei tässä tapauksessa tällaista aihetta ollut. Kyseessä ei ollut henkilö johtavassa asemassa, ei myöskään yrityssalaisuuksia omaava henkilö tai sellainen työntekijä jonka koulutukseen yritys olisi panostanut rahojaan.

Artikkelin mukaan tällaiset ”sopimukset ovat suurin syy siihen, etteivät ihmiset vaihda työpaikkaa”, ihmetteln itsekseni miten tämä eroaa työntekijän orjuudesta työnantajalleen ja miten tällainen edistää työmarkkinoiden positiivista kehitystä?

Kirjoituksen mukaan, nuorelle vastavalmistuneelle ”Annalle”, jolla oli vain vähän koulutustaan vastaavaa työkokemusta, ei oikeastaan tarjottu muuta vaihtoehtoa. Työpaikan saaminen edellytti kilpailukieltosopimuksen allekirjoittamista.

Kukapa meistä ei nuoruudessaan olisi joskus tehnyt tyhmiä päätöksiä, mutta kuinka moni meistä joutuu niistä maksamaan 100.000 € korvauksen!

Toivottavasti ei kovinkaan moni, mikä myös oli syy siihen, että ”Anna” nyt suostui antamaan haastattelun anonyymisti, varoittavana esimerkkinä, vaikkakin hän, ihan ymmärrettävistä syistä, edelleen on varovainen ja pelkää saavansa uusia syytteitä tai että joutuisi maksamaan vielä enemmän.

Kuitenkaan hän ei ole tehnyt mitään laitonta, hän ei ole varastanut tai paljastanut liikesalaisuuksia. Hän on ainoastaan halunnut edetä urallaan ja ottanut vastaan työtarjouksen toisessa yrityksessa, ei kilpailijalla, vaikkakin samalla alalla. ”Anna” jopa konsultoi liittonsa lakimiehiä ennen kuin otti vastaan uuden työtarjouksen. Heiltä hän sai vihreää valo, mikä tietysti on helppo antaa, kun eivät itse kanna vastuuta neuvoistaan jos sitten käykin huonosti….

Edellinen työnantaja (pienehkö yritys) ”palkitsee” Annan, heidän mukaansa ”tärkeän ja hyvin keskeisen roolin yrityksessä”, haastamalla hänet oikeuteen.

OIkeudessa he onnistuvat esittämään niin surkean ja avuttoman kuvan itsestään, että voisi kuvitella hänen olleen yrityksen tärkein henkilö. Kuitenkaan ”Annalla” ei ollut mitään merkittävää johtavaa asemaa tai korkeaa palkkaa, jota ehkä olisi voinut edellyttää jos hän oli niin korvaamaton kuin yritys juristiensa kanssa oikeudessa antoi ymmärtää. Melkeinpä voisi kuvitella että kyseessä on Daavid ja jättiläinen Goljat…

”Sic gloria transit mundi”  (katoavaista on maallinen kunnia) ”

Yritykset (huolimatta siitä miten säälittäväksi tekeytyvät) on mahdollisuus palkata kalliita liikejuristeja, oikeusvakuutuksen omaava yritys voi todellakin ampua hyttysiä kanuunalla, kuten tässä tapauksessa näyttäisi tapahtuneen, tietäessään, että he voivat turvautua kalliisiin (liike)juristeihin. Miten tahansa tapaus päättyy, heidän ei tarvitse itse maksaa. Jos he häviävät, vakuutusyhtiö maksaa, jos he voittavat saa työntekijä-parka maksaa omasta taskustaan ja voi vain toivoa, että juristi, johon hänellä oli varaa, osaa asiansa ja että liiton juristit antoivat oikean neuvon.

”Älkäämme sattumanvaraisesti arvailko tärkeimmistä kysymyksistä” (Heraclitus)

Hovioikeuden päätös ”Annan” asiassa tuli muutamaa päivää ennen Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä 4.7.2014 vastaavassa asiassa ), josta kerrottiin yllämaini­tussa suomenkielisen Ylen uutisessa kesäkuussa 2019.

Miten sitten pitäisi tulkita kaksi vastakkaista päätöstä periaatteessa samasta problematiikasta, alle viikon kuluessa? Ovatko lait niin epämääräisesti määritelty, että toiseksi ylin oikeus päättää täysin toisin kuin korkein oikeus vastaavassa tapauksessa, muutamaa päivää myöhemmin?

Herää monta kysymystä:

  • eikö Hovioikeus tiennyt, että vastaavanlainen tapaus oli vireillä Korkeim­massa Oikeudessa ja josta lähipäivinä tehdään päätös?
  • eikö ollut mahdollista odottaa pari päivää sitä päätöstä?
  • vai oliko Hovioikeudella lomakauden alkaessa kiire saada asiat pois alta ja eikö asiaan ehditty paneutua kunnolla….
  • vai onko osaaminen niin paljon heikompaa kuin KO:ssa?

Ei voi kuin ihmetellä.

Valitettavasti asia sitten on niin, että koska Korkein Oikeus antoi ennakkopäätöksensä vastaavanlai­sessa tapauksessa (kilpailukielto) pari päivää sen jälkeen kun Hovioikeus oli antanut päinvastaisen päätöksen ”Annan” tapauksessa, ei ”keissi” enää ole kiinnostava eikä sitä näin ollen enää oteta Kor­keimman OIkeuden käsittelyyn…. jolla ei ole tapana päättää samankaltaisista asioista useita kertoja peräkkäin (edellinen päätös koskien kilpailukieltoa oli vuodelta 2005, ennen tätä 2014 annettua päätöstä).

Julkisuusperiaatekin sitten on kaunis ajatus, mutta käytännössä se toimii huonosti jos laisinkaan.

Korkeimman oikeuden päätökset, tosin pienen etsimisen jälkeen, löytyvät heidän kotisivuiltaan  ja myös Finlex tietokannasta , joka on ”oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu”. 

Mutta Hovioikeuden päätösten löytä­minen vaatikin sitten salapoliisityötä, nk. julkisuusperiaatteesta huolimatta….. Finlex-sivuilla, joilla siis oikeuden päätökset pitäisi julkaista, julkaistaan ainoastaan osa Hovioikeuden päätöksistä. Vastauksena tiedusteluun miksi päätökset eivät näy verkossa saa selityksenä, että ”Hovioikeuden antamat päätöset eivät mene automaattisesti Finlexiin vaan käsittelijät oman harkintansa mukaan niitä sinne laittavat”!

Niinpä, voidakseen tutustua päätökseen, joista ”käsittelijät” itse päättävät mitkä julkaistaan (”Trahit sua quemque voluptas” – Jokaista vetää hänen oma kiinnostuksensa)…. on tiedettävä, tai jollakin ihmeellisellä tavalla selvitettävä päätöksen diaarinumero, joka tuskin on monenkaan muun kuin asianosaisten tiedossa….

Se siitä avoimuudesta. Ei ehkä ole ihme että Hovioikeuden ”käsittelijät” eivät välitä julkaista tätä päätöstä, olisihan hieman kiusallista myöntää, että on tehnyt täysin vastakkaisen päätöksen kuin Korkein Oikeus pari päivää myöhemmin…

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että ”Anna” on rohkea kun uskaltaa tuoda esille tämän varoittavan esimerkin, jotta toiset nuoret ihmiset uransa alkutaipaleella eivät aseta itseään orjan asemaan luottaessaan tulevaan työnantajaansa.

Älkää allekirjoittako on myös minun suositukkseni, ellei kuukausipalkka ole vähintään viisinumeroinen euroissa tai ellei ”diiliin” kuulu muita erikoitetuisuuksia jotka ovat tällaisen orjakaupan arvoisia.

Tavallinen työntekijä uransa alkutaipaleella joutuu ehkä asuntolainan lyhennysten ja korkojen sekä  perheen perustami­sen ohessa, melko pitkään maksamaan 100.000€ ”rangaistuksen” erehdyksestä jonka sinisilmäisesti on tehnyt luottaessaan tulevaan työnantajaansa ja saadakseen työtä.

Itse en kuuden vuosikymmen eloni aikana vielä ole tavannut yhtäkään ihmistä joka ei koskaan tekisi virhettä, toivoa vain sopii ettei siitä joudu maksamaan 100.000€ …..

”Se ei kuulu tänne, sanoi tuomari oikeudenmukaisuudesta”